Yleinen ja median usein vahvistama käsitys on, että 1970-luvun poliittista laululiikettä hallitsivat vähemmistökommunistit, taistolaiset, sinipaidat – mitä nimeä itse kukin sitten haluaa käyttää.
Monelta osin väite pitääkin paikkansa. Taistolaisilla oli kiistatta eniten esiintymiskykyisiä ohjelmaryhmiä, ja he hallitsivat kolmea tärkeää organisaatiota: Ohjelmakeskus ry:tä, Helsingin Laulufestivaaleja ja Uusi Laulu -lehteä.
Timo Kalevi Forssin kirja Toverit herätkää: poliittisen laululiikkeen historia Suomessa (Into Kustannus 2015) mainitsee demariohjelmaryhmistä kaksi: Punaviestin ja Solidin. SKDL:n enemmistöä edustavia ryhmiä kirja tuntee samoin kaksi: Vasara-ryhmän ja Neilikan.
Forssin mielestä ”kaikkein intohimoisimmin poliittisen musiikin tekemiseen suhtautuivat värikkäät, valovoimaiset ja ylilyönteihinkin valmiit vähemmistökommunistit”. Toisaalta Forss iloitsee, kun ”poliittisen laululiikkeen ohjelmisto rikkoi puoluerajoja ja musiikki yhdisti eri ryhmiä”.
Esimerkki tästä on SDP:n vuoden 1975 puoluekokouksesta Jyväskylän Hippokselta säilynyt tv-taltiointi, ”jossa Solid esittää antaumuksella Agit-Propin bravuurinumeroa ’Laulu kaikille’ kuuden laulajan voimin”.
Nauhalla esiintyy kuitenkin Punaviesti. Argentiinalaisten César Isellan ja Armando Tejada Gómezin Cancion con todos ei sekään ole vain Agit Propin bravuurinumero, vaan poliittisen laulun klassikko, jopa Latinalaisen Amerikan kansallishymniksi kutsuttu.
Myös Jouko Aaltosen 1970-luvun laululiikkeestä kertova dokumenttielokuva Kenen joukoissa seisot (2006) on sikäli yksipuolinen, että siinä esitellään vain enemmistö- ja vähemmistökommunistien ryhmiä.
Samalla käy ilmi, kuinka poliittisesti blokkiutuneita ohjelmaryhmät ja yksittäiset artistit 1970-luvulla olivat. Annariitta Minkkinen kertoo, kuinka puhdasoppiset toverit kritisoivat häntä Mikis Theodorakisin laulujen esittämisestä, koska tämä ”on luopunut Leninistä”.
Laululiikettä ei voi tutkia ilman taistolaisuutta, kirjoitti Agit Propista poliittisen historian gradunsa tehnyt toimittaja Miska Rantanen Työväentutkimus -lehdessä vuonna 2000. Niinpä Rantasen tavoin moni on tutkinut pelkkää taistolaisuutta.
Kokonaisarvion tekoa vaikeuttaa myös se, että taistolaisten keskeisen järjestön, Kulttuurityöntekijäin Liiton, arkistomateriaali on salaista. Tiedetään Neuvostoliiton rahoittaneen KTL:n toimintaa, mutta missä määrin tämä vaikutti suoraan sisältöihin, on arvailujen varassa.
Liikkeen poliittinen kirjo oli joka tapauksessa monipuolisempi kuin tähänastinen historiankirjoitus antaa ymmärtää. Kattava, tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus 1970-luvun laululiikkeestä odottaa yhä tekijäänsä.
Merja Minkkinen