Mikko Perkoila on eläkkeellä, mutta soitto soi
Mikko Perkoilan surrealistiset tarinat ja lakoninen esitystyyli ovat pistämätön yhdistelmä sekä öisillä klubikeikoilla että päivänvalossa lapsiyleisölle.
Mikko Perkoila (s. 1950) pudottelee sanoja harkiten ja hitaasti. Aikailua ei havaita, kun hän ottaa kitaransa kotelosta ja alkaa laulaa. Hän näppäilee täsmällisesti ja lopputulos svengaa. Hänen oivaltavat riiminsä jatkavat Reino Helismaan, Junnu Vainion ja Jukka Virtasen perintöä.
Perkoilasta tuli muusikko, lauluntekijä ja perinnesoitinten rakentaja, vaikka isän toiveissa oli lääkäri tai muu porvarillinen ammatti. Perhe asui ensin Helsingin Katajanokalla, ja Mikko-kuopus kulutti kurahousujaan Uspenskin katedraalin alapuolella sijaitsevassa leikkipuistossa. Kolmen vuoden kuluttua Perkoilat muuttivat Mäyrätielle Herttoniemeen.
− Talojen vieressä on mahtava kallioalue Vanhankaupunginlahden yläpuolella. Sieltä aukeaa näkymä Stadiin, Perkoila sanoo.
Hänen isänsä työskenteli mainospäällikkönä vakuutusyhtiössä ja äiti huoltovirastossa, myöhemmin johtotehtävissä.
Vanhemmat laittoivat pojan ”toiveikkaina” Helsingin Normaalilyseoon eli Norssiin. Uusi ystäväpiiri löytyi koulusta, ja yhteydet hertsikalaisiin kavereihin vähenivät. Norssiin ei menty ihan huonoilla numeroilla, ja Perkoila olikin hyvä koulussa.
− Koulun jälkeen menin opiskelemaan kansatiedettä Helsingin yliopistoon ja minulla on kandin paperit.
Musiikillinen linja löytyi…
Mikko Perkoila oli lupaava pianistinalku, kunnes uusi soitonopettaja alkoi leipoa hänestä ammattimuusikkoa.
− Hän halusi panna kaiken alusta alkaen uusiksi, mutta minä sanoin kiitos ei.
Parin vuoden musiikkiharrastustauon jälkeen sukulaistäti lahjoitti vähän rahaa, ja 15-vuotias Mikko osti nailonkielisen Crucianelli-kitaran.
Nuorisomusiikki aloitti rappeuttavan vaikutuksensa. Perkoila ihaili isompia poikia kuten Kim Kuusta ja Ykä Mattilaa, nykyisiä muusikoita, joilla oli koulussa oma folk-yhtye.
− Katselin heidän soittoaan ihmeissäni, että noinko se tehdään. Yritin jäljitellä ja saada aikaan samoja efektejä sormisoitolla. En koskaan alkanut käyttää plektraa.
Perkoila kuunteli Kingston Trioa sekä Peter, Paul & Mary -yhtyettä, ja kun Dylan tuli, oli musiikillinen linjavalinta selvä.
− Kyllähän Beatlesit ja Rolling Stonesit olivat kovia. Vaikka bändikuvioita oli silläkin sektorilla, en kuitenkaan syttynyt poppiin tai rokkiin.
Hän soitti luokkakavereiden kanssa Out of Tune -nimisessä kantribändissä ja teki ensimmäiset sävellyksensä M.A. Nummisen tyyliin terveysopin kirjan teksteihin nikotiinista ja iholoisista.
… samoin poliittinen koti
Mikko Perkoilan kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin heräsi Bob Dylanin laulujen myötä. Perhetausta ei kannustanut vasemmistolaisuuteen. Äidin isä oli ollut Hans Kalmin ystäviä. Kalm oli Suomen sisällissodan aikana valkoisten Pohjois-Hämeen I pataljoonan komentaja, jonka joukot teloittivat punaisia Hennalan vankileirillä ja Kuhmoisissa.
− En tiedä, oliko isoisäni itse mukana Kuhmoisissa vuonna 1918.
Isän puolella sukua ei puhuttu punakaartilaisveljestä, joka sai elinkautisen ja päätyi Hennalasta Tammisaaren kautta Lappeenrannan vankileirille.
− Siitä on eri versioita, miksi hän säilyi hengissä, Perkoila muistelee.
Työväenlauluja hän kuuli istuessaan saunassa tulevan lankomiehensä kanssa. Tämä oli kotona oppinut laulamaan muun muassa Punakaartilaisen marssia ja Varsavjankaa.
Nuoriso radikalisoitui, vastusti Vietnamin sotaa ja keräsi rahaa Mosambikiin Teiniliiton taksvärkkikampanjalla. Perkoila kävi Teiniliiton liittokokouksessa Mikkelissä – lähinnä soittelemassa kitaraa ja sitoutumattomana.
Sitoutumattomuutta ei kestänyt kauaa. Poliittinen koti löytyi silloisesta äärivasemmistosta, tarkemmin Herttoniemen Demokraattisista Nuorista − ja soittokaverit Hertsikatit-nimisestä ohjelmaryhmästä.
− Halusin vain soittaa ja laulaa enkä ollut erityisen kiinnostunut opintopiireistä. Kuuluin Akateemiseen Sosialistiseuraan, mutta en SKP:hen tai SKDL:ään.
Reino Helismaata lapsena radiosta kuunnellut Perkoila imi sisäänsä tarinoita ja tekstejä. Hän lauloi tätinsä syntymäpäivillä ulkoa J.L. Runebergin runon Sven Tuuva, jossa on 28 säkeistöä. Omien laulujensa rakenteet hän viilasi vanhan kuplettityylin mukaisiksi:
− Helismaalla oli tämä konsti ja kaikilla 1930-luvun lauluntekijöillä: punch line tulee siitä, kun kertosäe kääntyy tarinan myötä uuteen uskoon. En kehittänyt sitä tietoisesti, se vain muotoutui.
Perkoila ei muista kotona juuri muuta tehneensäkään kuin soittaneensa kitaraa.
− Joskus mutsi tuli katsomaan, onko minulla hätä, kun tulkitsin jotain laulua.
Perkoila kuului 1970-luvulla vähän aikaa Koiton laulu -kuoroon, jota johti säveltäjä Toni Edelmann. Koska kuoroissa on tenoreista krooninen pula, hänet määrättiin tenoriksi. Se teki kuorolaulusta tuskallista, koska Perkoila on basso.
”Kännissä ei soitettu”
Mikko Perkoila tutustui oopperalaulaja Veikko Tyrväisen poikaan, taitavaan laulajaan ja soittajaan, Timo Tyrväiseen. Hänen kanssaan Perkoila teki ensimmäisen tv-keikkansa vuonna 1970.
Vuonna 1973 he perustivat Agit Propin Kisällit -ohjelmaryhmän, johon kuuluivat myös Timon vaimo Anja Tyrväinen, Asko Heinonen, Hannu Raatikainen ja Päivi Martikainen. Kun jälkimmäinen jäi pois, mukaan tulivat Leena ja Riitta Havukainen.
Myöhemmin Asko Heinosesta ja Leena Havukaisesta tuli teatteriohjaajia, Riitta Havukaisesta näyttelijä, Anja Tyrväisestä monia hittejä levyttänyt laulaja ja Timo Tyrväisestä kansantaloustieteilijä ja Aktian pääekonomisti.
Työväenjärjestöt järjestivät niinä vuosina isoja yleisötilaisuuksia, ja Kisällit tekivät paljon keikkoja aktiivivuosinaan 1973−1974. Ohjelmistossa oli kisällityylisiä tekstejä ja sikermiä tuttuihin melodioihin. Tämän jutun kirjoittajalle mieleen on jäänyt Pulumerkki Boogie-Woogie (säv. Asko Heinonen, san. Sami Itkonen).
− Jatkosota-aiheisessa kisällilaulussa haukuimme Mannerheimia, ja siitä tuli Yleisradion ohjelmapäivystykseen kauheat määrät soittoja, kun keikkamme Laulufestivaalien klubilla radioitiin suorana.
Iso uutinen 1970-luvun laululiikkeen piireissä oli, kun Agit Propin Kisällit hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin. Sen raunioilta nousi kaksi yhtyettä: Tyrväisten perustama Taljanka, joka haki musiikilliset vaikutteensa idästä sekä Perkoilan, Havukaisten ja Raatikaisen perustama Arkiviisu, joka erikoistui amerikkalaisiin rytmeihin. Myöhemmin Arkiviisuun tulivat basisti Kai Pulliainen, viulisti Pekka Heinonen sekä Leena Havukaisen tilalle laulajaksi nykyinen näyttelijä Aino Seppo.
− Hannu Raatikainen toi ohjelmistoon Woodie Guthrien biisejä, mutta Arkiviisulla oli paljon myös minun tuotantoani, Perkoila sanoo.
Hänestä ei irtoa hurjia keikka-anekdootteja:
− En pysty juomaan mitään keikkojen yhteydessä. Kännisattumuksia ei ainakaan ole. Minä olen jotenkin… jotenkin ikävänä ihmisenä pidetään. Tai kaverini Pekka Heinosen sanoin: setä jo syntyessään.
Pete Seegerin kanssa lavalla
Mikko Perkoila julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1980 ja päätti ryhtyä elättämään itsensä musiikilla. Vielä vuoden alusta lokakuuhun hän työskenteli Vanhan Ylioppilastalon toiminnanjohtajana.
− Se oli täysin poliittinen mandaatti ja aika mahdoton tehtävä. Intimiteatteri toimi Vanhalla niin, että meillä oli vain yksi ilta viikossa. Pidä siinä sitten kulttuurikeskusta.
Samana vuonna Perkoila tutustui Tiina Partaseen ollessaan soittamassa tämän veljen häissä. He menivät naimisiin vuonna 1982.
Onnea oli paitsi rakkaudessa, myös ammatissa: vuosikymmenen alku oli parasta keikka-aikaa. Rutiinia kertyi, ja Arvaa harmittiko nousi hitiksi. Vuonna 1982 Perkoila esiintyi Härmärock-konsertissa Kulttuuritalolla väliaikaesiintyjänä.
− Menin lavalle Eppu Normaalin jälkeen kitaran kanssa yksin. Olen ylpeä, että pokkaa riitti.
Kaivopuiston konsertissa Perkoila esiintyi kitaristi Leo Gauriloffin kanssa ennen Eppu Normaalia.
− Lavan edessä oli parikymmentä metriä Eppu-faneja kertomassa mielipiteitään meistä ja Eppujen ihanuudesta. Keskisormet heiluivat.
Keikasta jäi kuitenkin hyvä muisto 20 000 muun ihmisen ansiosta, jotka puistossa osoittivat suosiotaan.
Merkittävä keikkakokemus oli Liiton tyttö -laulun esittäminen yhdessä Pete Seegerin kanssa Helsingin Laulufestivaalin konsertissa Kulttuuritalolla vuonna 1981. Perkoila myös kulki yhden päivän Helsingissä Seegerin seurana.
− Kun seuraavana kesänä menin Yhdysvaltoihin, kävin Peten kämpillä Beaconissa. Siellä oli meneillään Hudson-joen puhdistuskampanja, ja joella Woodie Guthrie -niminen sluuppi, jolla seilasimme.
Perkoila opetti Seegerille Song of Peacen, joka on yhteiskunnallisempi versio Sibeliuksen Finlandia-hymnin amerikkalaisesta versiosta.
− Jenkeissä laulu on tuttu virtenä: Oh God of All Nations, kun tässä lauletaan: This Is My Song, Oh Rulers of the Nations. Pete ei sitä tuntenut ja oli hyvin kiinnostunut.
Perinnesoittimia Petäjävedellä
Vuonna 1983 Mikko Perkoila matkusti mandoliinin sekä kahden kitaran kanssa äänittämään vanhoja työväenlauluja Punikin kirjelaatikko -levylle.
− Ollin saanut Ilpo Sauniolta nipun työväenlaulukeräyksen lauluja, jotka eivät mahtuneet Edestä aattehen -kirjaan. Ajattelin, että ne pitää saada talteen.
Samana vuonna Perkoilat muuttivat Petäjävedelle. Mikon soittajaystävä Jukka Mäkelä rakensi siellä soittimia yhdessä Se-yhtyeen basistin Erkki Okkosen ja taitavan kitaranrakentajan Jyrki Pölkin kanssa. Mikko kiinnostui alasta ja oppi valmistamaan perinnesoittimia kuten kanteleita ja jouhikkoja.
− Erkki ja minä teimme työparina varmaankin pari tuhatta kannelta, enimmäkseen viisikielisiä. Ne olivat saaneet jalansijaa koulusoittimina. Kehitimme oman mallin, ja kaikki mitä teimme, meni kaupaksi.
Kalle-poika syntyi vuonna 1985.
Avoin yhtiö Soitinrakentajat AmF muutti Petäjävedeltä Leppävirralle samana vuonna. Verstas oli piikkilangalla ympäröidyllä armeijan varikolla, jota kutsuttiin käsityöläisten keskitysleiriksi. Soitinten tekijät perustivat Arbeit Macht Frei -yhtyeen, jossa myös Tiina Perkoila lauloi.
− Tiina oli tehnyt omia lauluja ja käännöstekstejä, ja esitimme duonakin muun muassa hänen kääntämiään Melanien biisejä. Meillä oli jo Petäjävedellä Erkki ja orpolapset -trio yhdessä Erkki Okkosen kanssa, ja Leppävirralla mukaan tuli nykyinen musiikkitieteen professori Heikki Uimonen.
Kun Kalle tuli kouluikään, ja Tiina halusi jatkaa opintojaan, tuli tarve muuttaa lähelle pääkaupunkia. Perkoilat vierailivat kansanmusiikin professorin Heikki Laitisen kotona Järvenpäässä ja huomasivat, että se on mukava kesäkaupunki kävelykatuineen ja Puistoblueseineen. He ostivat vuonna 1992 Järvenpäästä talon. Mikko jatkoi soitinten rakentamista ensin omassa piharakennuksessa ja myöhemmin vanhalla suksitehtaalla.
Lama oli pahimmillaan 1992−1993. Talosta oli iso velka, Mikkoa ei tilattu keikoille, ja myös Tiina oli vailla töitä. Mikko sairastui masennukseen. Mutta pikku hiljaa tilanne parani, keikkoja tuli, ja psykologiksi valmistunut Tiina alkoi pitää vastaanottoa. Vuonna 1998 hän julkaisi omia laulujaan levyllä Viime talvi (OMCD 92, Polygram).
Keikkoja selväpäiselle yleisölle
Kallen syntymän aikoihin Mikko Perkoila alkoi tehdä lauluja myös lapsille.
− Ajatus oli ensin pelottava, koska lapset ovat pelottava yleisö. He sanovat mitä heille juolahtaa mieleen.
Perkoila oli veistänyt puusta siivekkään koiran nimeltä Runokoira Pentti. Kirjailija Hannele Huovi teki runoelokuvan, jossa puinen koira nousee siivilleen. Vuonna 1985 oli koossa niin paljon lastenlauluja, että Pekka Aarnio tuli tuottamaan niistä levyä.
− Se tehtiin Kuopiossa Tegelmannien studiolla. Sovitukset teki huilisti Harri Pystynen.
Akustisen musiikin tarve ja elävän musiikin klubit alkoivat 1990-luvun lamavuosina kadota. Kapakkakeikoista ei tienattu.
− Lastenkeikat olivat pelastus, kun sai soittaa päiväsaikaan selväpäiselle yleisölle.
Nyt Mikko ja Tiina Perkoila ovat eläkkeellä, mutta Tiina pitää edelleen vastaanottoa, ja Mikko käy keikoilla, jos tilataan.
− Minun piti tehdä 1990-luvulla ministerin palkan verran keikkaa, että saimme talon maksetuksi. Nyt keikoilla on kivaa, kun ei ole pakko mennä.
Kalle Perkoila soittaa kitaraa ja bassoa, mutta saa elantonsa ict-alalla. Tärkeä perheenjäsen on myös 11-vuotias australianterrieri Pusu, joka muutti Perkoiloille kodinvaihtajana ja sopeutui uuteen ammattiin keikka- ja treenikoirana.
Perkoilalla on ollut Järvenpäässä useampia kokoonpanoja, joiden avulla ei juuri ole rikastunut, mutta joissa on ollut hauskaa. Jani Uhleniuksen kanssa hän esittää esimerkiksi J. Alfred Tannerin, Helismaan ja Tatu Pekkarisen kupletteja.
Jukka Haikosen kanssa Perkoila soittaa amerikkalaista kantria ja folkia Juippi & Juippi -yhtyeessä.
− Jos vielä saat johonkin maininnan, ettei minulla koskaan ollut minkäänlaisia ambitioita ammattimuusikoksi. Musiikkiurani on siis aika lailla vahinko…
Tiina Pelkonen
kuvat Tomi Westerholm
Mikko Perkoila esittää laulun Kurssitetaan. Katso video alta.