Katusoittajia on ollut olemassa yhtä kauan kuin kaupunkeja. Suhtautuminen heihin on vaihdellut historian saatossa. Vielä muutama vuosikymmen sitten heitä pidettiin jopa kerjäläisinä. Nykyään katumusiikki aletaan kuitenkin nähdä oleelliseksi osaksi rikasta kaupunkikulttuuria, ja kaupungit jopa kannustavat muusikoita siihen.
Laihialla asuva Reetta Eerola haaveili katusoittamisesta jo 16-vuotiaana. Kesti kuitenkin kolmisen vuotta ennen kuin hän uskalsi vuonna 2009 lähteä Turun kaduille laulamaan ja säestämään itseään kitaralla. Turkuun hän oli hiljattain muuttanut syntymäkaupungistaan Rovaniemeltä. Turusta Eerola muutti Tampereelle. Siellä hän asui noin vuosikymmenen ja esiintyi säännöllisesti kaupungin kaduilla.
Eerola sanoo olleensa aina ujo ihminen, joten kynnys lähteä soittamaan kadulle oli hyvin korkea. Turussa asuessaan hän tapasi onnekseen katumuusikon, joka kannusti häntä aloittamaan. Ensimmäiset katusoittokeikat olivat hyvin jännittäviä. Vaikka esiintyminen saattaa edelleen hermostuttaa Eerolaa, on hän vuosien aikana oppinut käsittelemään jännitystä. Silti hän ei lähde mielellään viikonloppuiltaisin yksin soittamaan, koska esimerkiksi ahdistelun riski on silloin suurempi.
– Katusoittavia naisia ei enää ihmetellä niin paljon kuin ennen, mutta normi on edelleen mies. Kitaraa soittava nainen saattaa herättää huomiota. Vaikka viikonloppuisin soittamisessa on enemmän riskejä, on se myös otollisinta aikaa tienata. Suurin osa ihmisistä on hyvällä tuulella, Eerola kertoo.
Joitakin suorastaan uhkaaviakin tilanteita Eerola on kokenut. Yleinen huutelu ja nimittely kerjäläiseksi on hänen mukaansa lisääntynyt samaan tahtiin kuin kovien oikeistolaisten arvojen näkyminen sosiaalisessa mediassa. Hän sanoo, että nimittely kadulla on öykkäreille melkein yhtä helppoa kuin somessa. Huutelijat ovat ohikulkijoita, jotka eivät jää kuuntelemaan musiikkia. Anonymiteetin säilyttäminen on siis helppoa.
Eerola kertoo saaneensa silti enemmän positiivista palautetta ja kohdanneensa hyvin liikuttaviakin hetkiä yleisönsä kanssa.
– Kerran eräs mies tuli luokseni itkien ja kertoi vaimonsa kuolleen viikkoa aiemmin. Mies sanoi olleensa aivan varma, että hänen edesmennyt vaimonsa laulaa ja soittaa. Ääneni oli kuulemma ihan samanlainen.
Katusoittaja voi siis päätyä myös eräänlaiseksi terapeutiksi. Eerolan mukaan ihmiset saattavat puhua kaikesta maan ja taivaan välillä – vaikkapa nuoruudenhaaveistaan. Silloin on helppo tuntea olevansa merkityksellinen.
Kontrollin alta kaupunkien tukemaksi toiminnaksi
Suomalaisen katusoiton juurien voidaan osittain katsoa olevan pohjalaisessa pelimannikulttuurissa. Toisaalta italialaiset posetiivarit olivat maamme ensimmäisiä kadulla esiintyneitä. He ilmestyivät mekaanisine soittokoneineen suomalaisiin kaupunkeihin 1800-luvun loppupuolella.
Muutama vuosikymmen myöhemmin harmonikka nousi katumuusikoidenkin suosikkisoittimeksi. Pelimannit olivat alkaneet suosia viulun ja kanteleen sijaan harmonikkaa jo 1800-luvun lopussa. Nykyään kitara on katusoittajilla yleinen instrumentti, mutta harmonikkaankin törmää edelleen.
Katusoittamiseen tarvittiin 1900-luvun puolivälin tienoille asti poliisin myöntämä maksullinen lupa, jonka saaminen edellytti, ettei hakija pystynyt elättämään itseään muilla tavoin. Finna-tietokannan mukaan Helsingin poliisilaitoksen kanslian arkisto säilyttää vuosina 1895–1944 saapuneita katusoittolupa-anomuksia. Ne sisältävät myös Sokeain keskusliiton lausuntoja, joten katumuusikoiden voidaan olettaa olleen usein näkövammaisia.
Vuoden 1920 leimaverolaissa säädettiin posetiivinsoitosta ja muun katusoiton harjoittamisesta maksettavaksi 100 markan kuukausittainen lupamaksu, ja kertaluvan hinta oli kymmenesosa kuukausimaksusta. Ennen lakia katusoiton leimamaksusta oli säädetty asetuksella. Ajalle oli muutenkin tyypillistä tiukka sosiaalinen kontrolli, minkä myös tuolloin voimassa ollut kieltolaki osoittaa.
Leimaverolaki uudistettiin vuonna 1943, mutta katusoitto pysyi vielä verollisena. Leimaverosta luovuttiin vasta 1950-luvun lopulla. Yleisten huvitusten verotusta uudistettiin ensin väliaikaisella lailla, jonka muutokset säädettiin vuonna 1959 pysyviksi. Hallituksen esityksessä muutosten tarpeellisuutta perusteltiin sillä, että leimaverolaki oli jäänyt ajastaan jälkeen. Osa huveista oli jäänyt verottamatta kokonaan, kun taas toisia verotettiin kohtuuttomasti. Lupa piti silti hakea poliisilta vielä vuosikymmeniäkin myöhemmin.
Katumusiikin rajoitukset muuttivat ihmisten yleistä suhtautumista siihen. Vuosikymmenten ajan sitä pidettiin järjestystä uhkaavana häiriönä ja kerjäämisenä, mikä näkyy edelleen joidenkin ihmisten asenteissa. Nykyään lienee silti yleistä ajatella, että hyvinvointivaltiossa kenenkään toimeentulo ei voi olla katusoitosta kiinni. Silti Eerolan mukaan hänellä on ollut ajanjakso, jolloin hän on elättänyt itsensä katusoitolla.
– Tulot toki vaihtelivat paljonkin, ja sattumallakin oli merkitystä. Ruokarahat kuitenkin tienasin aina ja usein elelin ihan mukavasti.
Tänä päivänä kaupungit voivat vaatia katusoittajilta luvan kaupungin omistamalla alueella soittamiseen. Tosin ainakaan Helsinki, Tampere ja Turku eivät sitä vaadi akustiseen musisointiin. Sähköistä äänentoistoa ymmärrettävästi rajoitetaan. Katumuusikon on myös huolehdittava siitä, ettei soitto rinnastu järjestyslain kieltämään häiritsevään metelöintiin. Joka tapauksessa kaupunkien suhtautuminen katusoittoon on nykyään pääasiassa positiivista. Jotkut kaupungit ovat viime vuosina jopa palkanneet katusoittajia kesäksi.
Kunnat tukevat katusoittajia myös maksamalla Teostolle korvauksen yksityishenkilöiden katusoitosta. Teosto laskuttaa Kuntaliiton kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella korvaukset suoraan kunnilta. Luvat sisältävät nykyään sekä esitysluvan että käyttökorvauksen, jonka määrä perustuu kunnan väkilukuun.
Katusoittajan tulisi kuitenkin huolehtia tulojensa ilmoittamisesta verottajalle, jos kaupungilta ei lupaa tarvita. Soittimien oston ja muita kuluja voi vähentää verotuksessa.
Katusoitto voi olla ponnahduslauta ja kasvattaa ihmisenä
Rajoitusten lievennettyä aloitti 1980-luvun alussa muutama tunnetuksi suomirock-yhtyeeksi noussut ryhmä esiintymisen Helsingin kaduilla ja toreilla. Niitä olivat ainakin Lapinlahden Linnut ja Keba sekä hieman myöhemmin Tarharyhmä. Katusoitto voi siis olla aloittelevalle muusikolle hyvä tapa päästä keikkapaikkoihin. Cover-musiikin esittämisellä aloittanut Eerola on myös kokenut tämän.
– Kerran pari klubinpitäjää sattui kadulla paikalle ja kysyi keikalle. Silloin aloin tehdä ja esittää omia biisejä. Esitän toki vieläkin covereita, mutta tunnettuja radiohittejä en tykkää esittää. Se ei vain tunnu omalta.
Lapinlahden Lintujen useissa lauluissa Helsingin kadut ja kaupunginosat kuuluvat, ja monet yhtyeen kappaleista kertovat tarinoita ei-niin-menestyneiden ihmisten näkökulmasta. Eerola pyrkii musiikillaan välittämään inhimillisyyttä kertomalla osattomien ja kaltoinkohdeltujen tarinoita, joista osaan hän on saanut inspiraation eletystä elämästä.
Eerolan laulujen genreä on vaikea määritellä, mutta joku on kutsunut sitä underground indieksi. Ainakin blues ja folk -musiikki kuuluvat siinä vahvasti. Suurimmiksi vaikutteikseen hän nimeää Tom Waitsin, Simon & Garfunkelin, Dave Lindholmin ja J. Karjalaisen. Eerolan kappaleissa kuuluu myös vasemmistolainen ja feministinen ideologia, ja hänelle onkin tärkeää ottaa lauluissaan kantaa kylmää ja liian yksilökeskeiseksi kokemaansa maailmaa vastaan.
– Tämä työ on kehittänyt valtavasti ihmistuntemustani, ja osaan nykyään tunnistaa paremmin omat ennakkoluuloni ihmisiä kohtaan. Minun on ollut pakko pakottaa itseni pois omasta kuplastani, enkä enää kategorisoi ihmisiä niin paljon heidän ulkoisen olemuksensa perusteella, Eerola kertoo.
Hän uskoo myös rikkoneensa muiden kuplia, sillä hänestä monet vaikuttavat havainneen, että katusoittaja ei välttämättä olekaan ”kerjäämässä kaljarahaa”. Satunnaisista loukkauksista huolimatta Eerola sanoo myös oppineensa huomaamaan, että vain pieni osa ihmisistä haluaa pohjimmiltaan olla ilkeitä.
Kuuntele alta Reetta Eerolan laulu Pimeä Mieli:
Korona on vähentänyt katusoittoa
Italialaisia tulleita, tai muitakaan, posetiivareita ei Suomen kaupungeissa enää usein näe. Sen sijaan Itä-Euroopasta tulleita katusoittajia alkoi näkyä Euroopan unionin laajennuttua entisiin itäblokin maihin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Koronavirus toi mukanaan koko maailmaan matkustusrajoituksia, joten viime kesänä ei ulkomailta tulleita katumuusikoita Suomen kaupungeissa juurikaan ollut.
Tietenkin myös Suomessa asuvat soittajat ovat olleet korona-aikaan varovaisia. Katumuusikoiden yhteisöllisyyttä korona ei Suomessa ole juurikaan rikkonut, sillä se ei ole alalla lähtökohtaisestikaan ollut kovin suurta. Eerolan mukaan katusoittajilla on keskinäistä solidaarisuutta, mutta yhteydenpito jää usein Facebook-keskusteluiden tasolle.
– Jos soittaa hankkiakseen leipänsä, on ymmärrettävää, että haluaa soittaa yksin. Muutenhan tienistit jäävät tosi pieniksi. Kaipaan kyllä riemukkaita yhteissoittoja, mutta ne ovat sellaisia hetkiä varten, kun rahanpuute ei ole akuutti, hän sanoo.
Ihmisten liikkuminen on edellytys sille, että katusoitolla voi tienata. Rokotusten edetessä ihmiset uskaltavat luultavasti taas liikkua enemmän. Eerola sanoo odottavansa innolla kesän tulevia soittohetkiä.
– Tuntuu tosi mukavalta lähteä taas vuoden tauon jälkeen soittamaan. Ehkä ohikulkijatkin ovat innoissaan, kun katusoittajia näkee ja kuulee pitkästä aikaa.
Kirjoittanut: Matti Mantila
Kuvat ja videot: Tomi Westerholm
LÄHTEET
Eronen, K. (1998). Musiikkia huviksi ja hyödyksi – katsaus Helsingin katu- ja pihasoittoon vuosina 1900–1983 (pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto).
HE 28/1959 vp. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi leimaverolain muuttamiseksi.
Helsingin kaupunki. (6.12.2019). Katusoitto. Haettu osoitteesta https://www.hel.fi/helsinki/fi/asuminen-ja-ymparisto/ymparistonsuojelu/ymparistonsuojelumaaraykset/katusoitto
Helsingin poliisilaitos. Katusoittolupa-anomukset (1895–1944): Aia:1.
Kopomaa, T. (2015). Katusoitto Helsingissä. Teoksessa J. Jäppinen & H. Vallisaari (toim.), Musiikkia! Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. (s. 122–127). Helsingin kaupunginmuseo.
Laki leimaverolain muuttamisesta 271/1959.
Leimaverolaki 334/1920.
Leimaverolaki 662/1943.
Tampereen kaupunki. (25.5.2012). Palveluhakemisto: K. Haettu osoitteesta https://www.tampere.fi/palveluhakemisto/k.html
Teosto. (8.3.2019). Katusoittajien musiikin esitysluvat sisältyvät nyt kuntien musiikinkäyttösopimuksiin. Haettu osoitteesta https://www.teosto.fi/katusoittajien-musiikin-esitysluvat-sisaltyvat-nyt-kuntien-musiikinkayttosopimuksiin/
Turun kaupunki. (julkaisuaika tuntematon). Tapahtumaluvat ja -ilmoitukset. Haettu osoitteesta https://www.turku.fi/tapahtumien-luvat-ja-ilmoitukset
Katso alta Reetta Eerolan laulama kappale Toiset kulkee risaisissa kengissä.