Yksi Suomen suosituimmista kirjailijoista, Leena Lehtolainen (s. 1964), on koulutettu ja vahvaääninen laulaja, joka 1970-luvun lopulla esitti työväenlauluja outokumpulaisessa demarinuorten Prolet-lauluryhmässä.
Leena Lehtolainen tuli kuuluisaksi julkaistuaan esikoisteoksensa Ja äkkiä onkin toukokuu jo 12-vuotiaana. Hän on julkaissut yhteensä 27 romaania sekä useita kertomuskokoelmia. Hänen kirjojaan on käännetty monille kielille, esimerkiksi parikymmentä saksaksi ja neljä japaniksi.
Jo paljon ennen varhain alkanutta kirjailijanuraansa Outokummussa asunut Lehtolainen tapaili kitaran sointuja ostettuaan 9-vuotiaana ”ihan järkyttävän”, Eko-merkkisen, akustisen kitaran.
– Soinnut löysin jostain kirjasta, mutta en oppinut koskaan oikeaa soittotekniikkaa. Barré-ote ei näillä nakkisormilla kunnolla onnistu, muistelee Lehtolainen, joka sai sittemmin paremman akustisen kitaran, mutta soittaa nykyisin mieluiten mustaa Telecaster-sähkökitaraansa.
Ala-asteella Lehtolainen liittyi musiikkikerhoon ja kuoroon. Hän sai pianon maksettuaan esikoisteoksen myyntituloilla hinnasta puolet, kun vanhemmat maksoivat loput. Hän kävi yläasteikäisenä pianotunneilla, ja kun Outokumpuun perustettiin Joensuun musiikkiopiston sivuosasto, hän aloitti siellä laulutunnit.
– Pianistia minusta ei tullut, mutta laulun opiskelua jatkoin monta vuotta myös muutettuani Helsinkiin.
Demarinuorten Prolet-ryhmään
Outokummun sosialidemokraattisen yhdistyksen nuorisojaostolla oli ohjelmaryhmä Prolet, johon Lehtolaista pyydettiin syksyllä 1976. Hänet tiedettiin demariperheen lapseksi.
– Olin kuunnellut poliittisia lauluja vanhempieni levysoittimista. Scandian Työväenlauluja I -levyä, Arja Saijonmaata, Reijo Frankia…
Prolet-ryhmän perustivat vuoden 1976 alussa Esko Kovero, Anne Kantelinen, Kari Airaksinen ja Ari Saastamoinen. Esko Kovero on tuttu kasvo MTV3-kanavan draamasarjasta Salatut elämät, jossa hän on näytellyt keskeytyksettä sarjan alusta eli vuodesta 1999 alkaen.
– Se ydinporukka taisi olla luokkatovereita keskenään. Ennen minua ryhmään liittyivät myös esimerkiksi Jorma Kinnunen ja Päivi Holopainen.
Prolet-ryhmä oli saanut sos.dem. yhdistyksen kautta käyttöönsä kerhotilan.
– Se oli upea mahdollisuus. Musisoimme siellä myös omaksi iloksemme soittamalla ja laulamalla mitä milloinkin, Hectoria, Simon & Garfunkelia…
Keikkojaan varten Prolet treenasi kuitenkin työväenlauluja. Se ei erotellut niitä sen mukaan, mitä vasemmistolaista ryhmittymää laulun tekijä edusti. Taistolaisten laulut kelpasivat hyvin.
– Meillä ei ollut omaa säveltäjää. Sanoja teimme, esimerkiksi CCR:n biisiin Who´ll Stop the Rain. Esko Kovero teki siihen tekstin Se tavallinen tarina, joka kertoo outokumpulaisesta kaivoselämästä.
Proleissa soi yleensä kaksi kitaraa, basso sekä erilaisia rytmisoittimia. Naislaulajia oli kahdesta neljään ja mieslaulajia kolme.
– Kundien määrä vaihteli, he olivat välillä armeijassa.
Prolet lauloi vain harvoin stemmoissa, mikä vähän harmitti Lehtolaista. Hän on sopraano, eivätkä muut pystyneet laulamaan niin korkealta kuin hänelle olisi ollut luontevinta.
– Esko varmaan purskahtaisi nauruun kuullessaan sanan obligato. Minä tein joskus melodian yläpuolella kulkevia stemmoja. Kun Anne Kantelinen oli alkuvaiheessa mukana, hän lauloi alttostemmoja. Herrat eivät olleet kovin hyviä oppimaan stemmoja, paitsi kitaristi-laulaja Jorma Kinnunen, Lehtolainen kertoo.
Kaivoslaulu soi, vaikka kiellettiin
Prolet-ryhmä keikkaili paljon Outokummun sos.dem. yhdistyksen tilaisuuksissa sekä Outokummun kaupungin tapahtumissa. Myöhemmin Proleja tilattiin muuallekin Pohjois-Karjalaan.
Outokummussa ei ollut kilpailevaa ”taistolaisten”, ohjelmaryhmää, mutta Prolet esiintyi vasemmiston yhteisissä tilaisuuksissa joensuulaisen Kalikka-ryhmän kanssa.
– Se oli vappumarssin yhteydessä, helvetinmoisessa räntäsateessa. Huulet jäätyivät kiinni, mutta laulaa piti, Leena Lehtolainen muistelee.
Mauno Koivisto oli käymässä vuonna 1979 ”jossain Viini- tai Polvijärvellä”, ja kun Prolet tilattiin sinne keikalle, he olivat ”jäykkinä kauhusta”.
– Toisella keikalla Kaivosyhtiö Outokummun pomot kielsivät meitä laulamasta oman tekstimme Se tavallinen tarina, koska siinä lauletaan ”Monttuun mene en”. Mutta kyllä me tietysti lauloimme, eivät he voineet sitä estää.
Esko Koveron isä oli kaivosmies, joten ryhmällä oli kanttia laulaa kaivoksesta. Siitä huolimatta Outokummun Metallin ammattijärjestön tilaisuuksissa ihmeteltiin, miksi lukiolaiskakarat laulavat duunarilauluja.
Ryhmän suurin ponnistus ja saavutus oli oma vappukonsertti vuonna 1979 Outokummun seuraintalolla.
– Se oli puolentoista tunnin juonnettu konsertti, jossa oli jonkinlainen punainen lanka. Minä suunnittelin rungon Eskon kanssa. Siellä oli hirveästi ihmisiä.
Lehtolainen muistelee, että viimeiset ”henkitoreiset” keikat Proleilla oli vuonna 1981.
– Ihmiset muuttivat pois Outokummusta, eihän siellä ollut opiskelu- eikä työmahdollisuuksia. Minä olin nuorimpia ryhmässä ja pysyin siksi loppuun asti.
Kesällä 2007 Prolet kokoontui vielä tositarkoituksella. Valkeakosken Työväenmusiikkitapahtumassa oli konsertti, jossa esiintyi vanhoja demarinuorten ohjelmaryhmiä, Prolet, Solid, Punaviesti, Tasa-arvo ja Junttakioski.
”Mieletön fiilis, kun kroppa soi”
Leena Lehtolainen laulaisi vieläkin mielellään jossain ryhmässä, mutta sitoutuminen säännölliseen uuteen harrastukseen ei ole käytännössä mahdollista.
– Olimme parin kaverin kanssa Pride-marssilla ja innostuimme laulamaan siellä Eespäin, eespäin tiellä taistojen, joka tulee edelleen selkäytimestä. Sovimme, että pidetään ensi vappuna työväenlaulubileet.
Sitkeyttä Lehtolaisella on kyllä ollut. Ylioppilaaksi valmistuttuaan vuonna 1982 hän oli muuttanut ”hippulat vinkuen” Helsinkiin aloittaakseen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän teki gradun Henry Parlandista, ja vuonna 1995 valmistui lisensiaattityö Eeva Tenhusen tuotannosta.
– Vuonna 1984 aloin käydä laulutunneilla Käpylän musiikkiopistossa. Jatkoin siellä vielä vuoteen 1991 asti, vaikka silloin asuin jo Espoossa.
Mikä sai kulkemaan monta vuotta viikoittain Espoosta Käpylään laulutunneille?
– Meillä oli hyvät kemiat opettajani Sinikka Alstela-Raekallion kanssa. Ja laulaminenhan on kehon hallinnan kannalta hienoa. On mieletön fiilis, kun tuntee, että kroppa soi, Lehtolainen sanoo.
Yksin laulaminen yleisön edessä on kuitenkin ollut hänestä aina hirveän pelottavaa. Hän on ”juuri se, joka käy oksentamassa ennen musiikkiopiston kevättutkintoa”. Karaokea hän lauloi viimeksi toissa elokuussa Tokiossa, sielläkin vain yksityiselle seurueelle varatussa karaokekopissa.
– Olimme siellä koko perhe. Oli mahtavaa kuulla vanhemman pojan laulavan japanilaista pop-musiikkia japaniksi! Nuorempi taas sanoi halunneensa aina laulaa Paranoidin, ja sen hän lauloikin.
Tiina Pelkonen, kuva Markus Sommers