Räppärin käsikirja on 500-sivuinen järkäle, josta on hyötyä jokaiselle, joka haluaa ymmärtää suomalaisessa yhteiskunnassa pinnalla ja pinnan alla olevia ilmiöitä, kieltä, kulttuuria ja musiikkia.
Jos olet kiinnostunut suomalaisesta kulttuurista ja erityisesti laululyriikasta, kirjahyllyssäsi tulee olla ainakin Reino Helismaan elämäkerta, Heikki Salon Laululyriikan käsikirja, sekä vasta ilmestynyt Palefacen eli Karri Miettisen ja Esa Salmisen Kolmetoista kertaa kovempi – Räppärin käsikirja (Like, 2019).
Paleface on tehnyt miehen työn. Tässä tapauksessa sukupuolittuneen kielen käyttö kuuluu asiaan, koska siitä räpissä on kysymys: miehisistä arvoista. Vai onko? Miettinen itse kiistää räpin olevan genrenä ”tasakoosteinen massa”.
– Siellä on hirveän paljon eri juttuja: Paperi-T, Elastinen, Paleface, me kaikki olemme hyvin erilaisia sekä musiikillisesti että sisällöiltämme.
Kirja on niin perusteellinen esitys räpistä ilmiönä, sen teoreettisesta puolesta ja eri tyylilajeista, että työmäärä olisi ollut naisenkin tekemäksi valtava. Omien ennakkoluulojen räppiin liitettävää testosteroniuhoa kohtaan ei pidä estää kirjan lukemista. Tästä 500-sivuisesta järkäleestä on hyötyä jokaiselle, joka haluaa ymmärtää suomalaisessa yhteiskunnassa pinnalla ja pinnan alla olevia ilmiöitä, kieltä, kulttuuria ja musiikkia.
Riimisäännöt uusiksi
Karri Miettinen pohti kirjan ideaa vuosia. Hän julkaisi vuonna 2011 Suomi-räppiantologian Rappiotaidetta, jossa on 30 räppärin tekstejä.
– Idea uudesta kirjasta jalostui, ja aloitimme työn Esa Salmisen kanssa vuonna 2017. Kirjan lähdeluettelossa on listaa maailmalla julkaistuista vastaavista teoksista, mutta vain Paul Edwardsin How to Rap -kirjassa on avattu esimerkiksi riimikaavoja. Itse yritin mennä paljon pidemmälle.
Kirja ei poista ennakkoluuloja räppiä kohtaan, mutta se avaa laajan näkymän genren variaatioihin. Monen on myös vaikea kuulla, keskittyä ja saada selvää biisien sanoista. Heitä varten kirjassa on siteerattu ja mainittu nimeltä 300 eri kappaletta, jotka totisesti kannattaa lukea. Jos lukija on ollut huolissaan suomalaisten nuoren miesten luku- ja kirjoitustaidoista, mestarilliset laulutekstit osoittavat jotain ihan muuta.
Räpistä osa on improvisaatiota, freestyleä. Alalla kisaillaan siitä, kuka sulavimmin suoltaa rimmaavaa tekstiä, joka myös kolahtaa kuulijaan.
Perinteisiä riimisääntöjä voi opetella esimerkiksi Heikki Salon kirjasta. Niiden nimeen vannoivat myös edesmenneet Jukka Virtanen, Juha Vainio ja Juice Leskinen – Eino Leinosta puhumattakaan, ja niitä noudattavat nykyisetkin lauluntekijät räppiskenen ulkopuolella. Mutta elleivät räppärit joustaisi perinteisistä säännöistä, räppibattleja tuskin järjestettäisiin. Vain Helismaan kaltainen nero kykeni improamaan keikoilla oikeaoppista riimiä.
Paleface olisi silti voinut kirjassaan antaa perinteisille riimeille niille kuuluvan arvon, koska niistä joustamiselle on riittävät perusteet räpissä. Hän kuitenkin kuittaa ne huitaisemalla ikään kuin ei niitä tuntisi, mitä on vaikea uskoa. Mutta se on sivuseikka. Lillukanvarsiin takertumalla ei näe koko ekosysteemiä.
Riimisäännöt ovat kuitenkin vain yksi esimerkki biisinteon teoriasta, jota kirjassa avataan huolellisesti. Teos tulee mitä luultavimmin kulumaan tekijöiden käsissä ja täyttymään alleviivauksista ja muistiinpanoista.
Uusia artisteja tulee koko ajan
Kun Paleface aloitti biisinteon 1990-luvulla, alaan ammattimaisesti suhtautuneita tekijöitä oli Suomessa kourallinen.
– Nyt täällä on tuhat räppäriä, ja joka perjantai suoratoistopalveluun ilmestyy 15–20 uutta räppisinkkua. Se on järjetön määrä, mitä jengi suoltaa!
Uusia artisteja tulee koko ajan, ja suuri osa tulee alalle päämäärätietoisesti.
– Ennen teimme sitä toisillemme ja pidimme hauskaa. Nyt sitä tehdään siksi, että saisi loistoauton tai kultalevyn.
Nuoret tekijät tulevat Palefacen uran alkuaikoihin verrattuna valmiiseen pöytään: yleisö on valtava, ja media osaa arvioida tekijöitä kriittisesti. Ennen kuunneltiin ja verrattiin omaa tuotantoa amerikkalaiseen räppiin. Nyt Suomessa on satamäärin räppäreitä, joihin voi verrata itseään ja joilta voi saada tukea.
– Sama kehitys tapahtui muussakin populaarimusiikissa. Ensin apinoitiin Amerikan jazzia ja rockia, kunnes noin 20 vuoden päästä siitä tuli suomalaista.
Palefacen aloittaessa studioaika oli kallista, ja artistin piti saada taakseen levy-yhtiö tai muu rahoittaja. Nyt tarvittava tekniikka on kenen tahansa ulottuvilla, ja kotonakin voi äänittää julkaisukelpoista aineistoa.
Räppärit aikuistuvat
Kirjassaan Karri Miettinen välttää huolellisesti kaiken saarnaamisen ja opettamisen. Hän tiedostaa räpin kasvukivut kuten misogynian, väkivallan ihannoinnin sekä aika ajoin harrastetun luvattoman muilta lainaamisen, mutta puhuu niistä kiihkottomasti.
– Räppi linkittyy mieskulttuuriin ja katujen hierarkiaan. Se on kuitenkin ollut vaihtoehto väkivallalle: räpätessä voit selviytyä ja välttää tappelun.
– Jos räpissä näkyvät päihdemyönteisyys, sovinismi ja kapitalismi, se tarkoittaa vain sitä, että se peilaa ympäristöä, jossa se on syntynyt ja jossa nämä arvot vallitsevat.
Räpin tekstisisältö on Miettisen mukaan monimuotoistunut valtavasti ajoista, jolloin ”Cheekin supersankarimainen, teflonista tehty naistenkaataja vaikeni vaikeuksistaan”.
– Nyt miehet kuten Pyhimys tai Paperi-T räppäävät tunteistaan ja mielenterveysongelmistaan. Sekin on iso asia, jonka räppi voi tuoda suomalaiseen kulttuuriin.
Toki myös suomalaiset naispuoliset räppärit pääsevät kirjassa ääneen. Sille vain ei voi mitään, että he ovat pieni, joskin lahjakas ja nouseva, vähemmistö. Ottaen huomioon genren historian ja kovan ytimen, jossa keskenkasvuiset pojat dissaavat toisiaan ja etenkin naisia, ei tarvitse ihmetellä, miksi mimmit nousevat alalle jälkijunassa.
Myös naisräppäreiden tyylissä on variaatioita. Linda-Maria Roine on purkanut väkivaltafantasioitaan toisen alter egonsa kautta, mutta tunnetuimmalla nimellään Mercedes Bentsona hän teki yhden rankimmista teksteistä, joita kirjassa on siteerattu. Koulukiusaamisesta kertova Viimeinen koulupäivä löytyy linkistä sekä kirjan sivulta 272.
Teksti: Tiina Pelkonen
Kuva: Like/Nauska