Sirkka-Liisa Krapinoja-Sass kutsuu itseään poikkitaiteilijaksi, ja hän on itsekin kokonaistaideteos, jossa eleganssi ja kauneus asuvat kivun ja ristiriitojen rinnalla.
Paavalinkirkon kupeessa, rakennustyömaan myötä tuhoutuvan Vallilanlaakson vieressä, asuu Sirkka-Liisa Sass, joka on säilyttänyt ryhtinsä jo 82 vuotta vaikeasta selkärankasairaudesta huolimatta.
Sass tuli kuuluisaksi Suomessa 1984, kun hänen laulunsa Elän hetkessä osallistui Suomen euroviisukarsintaan. Myöhemmin Anneli Saaristo levytti sen samannimiselle albumilleen, joka johti laulajan läpimurtoon. Sass asui tuolloin Saksassa, upeassa jugendhuvilassa Hampurissa yhdessä liiketaloustieteen tohtorimiehensä Peter Sass´in ja kahden lapsensa kanssa.
Peter Sass oli pioneereja telekommunikaatioalalla, joka mullistui internetin myötä. Isot konsernit jyräsivät Sass´in kaltaiset yksityisyrittäjät alleen, ja perheen omaisuus menetettiin. Peter Sass sai kaksi aivoverenvuotoa, joista jälkimmäinen, vuonna 2001, oli kohtalokas. Silloin perheen lapset olivat jo muuttaneet omilleen, ja Sirkka-Liisa Sass palasi lopullisesti Suomeen. Hän käyttää myös taiteilijanimeä Sirkka-Liisa Krapinoja-Sass, mutta tässä jutussa hänestä käytetään virallista nimeä.
”En kaipaa kaitsijaa, en vahtia”
Mynämäen keskustassa sijaitsi 1950-luvulla talo, jonka 250 neliön alakerrassa oli tekstiililiike ja yläkerrassa Krapinojan viisilapsisen perheen koti. Tyttäristä toinen menehtyi kaksivuotiaana. Hänen jälkeensä syntyi Sirkka-Liisa – kaunis, mutta erilainen. Vaikea skolioosi, selkärankasairaus, leikattiin ensimmäistä kertaa hänen ollessaan 15-vuotias. Selän vuoksi piti haudata haave teatterikoulusta, sen vuoksi ylioppilaskirjoitukset siirtyivät vuodella ja sen vuoksi isä halusi rajoittaa tyttären itsenäistymistä. Pianonsoittokin loppui, koska Sirkka-Liisa ei halunnut istua vino selkä yleisöön päin.
− En saanut itse valita opiskelualaani. Isän mielestä vammaisen naisen pitää hankkia itse elantonsa. Ensin piti olla maisteri tai ekonomi, vasta sitten olisin saanut harrastaa taiteita.
Isosisko meni Ateneumin taidekouluun, jonne Sirkka-Liisakin olisi halunnut. Mutta tukiliiveissä hän ei olisi pystynyt ansiotöihin opintojen ohella. Opintotukia ei silloin ollut.
Hän valmistui kauppaopiston yo-luokalta merkonomiksi ja halusi sen jälkeen Turun yliopistoon, jotta ei olisi joutunut vanhempien liikkeeseen töihin. Parin vuoden humanististen aineiden opintojen jälkeen idearikas ja visuaalisesti lahjakas Sirkka-Liisa työllistyi Turun Sanomien uuteen mainososastoon. Hänen mainoksistaan pidettiin.
− Olin aikaani edellä. Tein koko sivun ilmoituksen, jossa keskellä oli pelkästään teksti ”Tilaa”. Alhaalla luki: ”Nyt meillä on tilaa teille ja meille ja luoville ideoille. Tilaa Turun Sanomat”.
Hän suoritti Markkinointi-instituutin kurssin ja siirtyi toiseen mainostoimistoon copyksi ja paremmalle palkalle. Kurssilla hän tutustui Taina Piipariseen, jonka matkassa päätti lähteä opiskelemaan Hampurin mainosakatemiaan.
− Minulle oli pääasia, että pääsen pois isän otteesta ja Turusta. Me kaksi hupakkoa kuvittelimme tulevamme iloiseen kaupunkiin, mutta se oli sateinen ja harmaa. Kadut olivat tyhjiä ja kolkkoja, 20 vuotta sitten päättyneen sodan varjot näkyivät edelleen.
Nuoret naiset valmistuivat alle vuodessa. Taina Piiparinen palasi Suomeen ja teki merkittävän uran mainosalalla. Sirkka-Liisa Krapinoja oli jo tunnistanut Hampurin valoisat kasvot. Hän oli tavannut ihanan miehen, joka näytti hänelle Elben rannat, kauniin Blankenesen kaupunginosan, jazzklubit ja yhtä lailla vaihtoehtokulttuurin kuin oopperankin.
”Hän on se mies”
Avioliitto ja lapset eivät kuuluneet Sirkka-Liisa Krapinojan suunnitelmiin. Häntä varoitettiin jo teininä, että selkä ei kestä raskauksia. Peter Sass joutui tekemään kolmen vuoden aikana monta Suomen-matkaa saadakseen valmistumisensa jälkeen Turkuun palanneen Sirkka-Liisan mukaansa Hampuriin. Hänellä oli ratkaisu kaikkiin ongelmiin.
− Kun sanoin, että en voi saada lapsia, hän sanoi, että niitä saa valmiinakin. Kun sanoin, että istun nelikymppisenä pyörätuolissa, hän kysyi, haluanko motorisoidun vai tarvitsenko työntäjää.
Sirkka-Liisa synnytti parin vuoden välein terveet tytön ja pojan. Eikä selkä kestänyt. Peter Sass etsi yksityisen huippukirurgin ja maksoi erikoishoidosta ”kivitalon verran”. Hoito kesti kaksi vuotta, ensin puoli vuotta sairaalassa ja sen jälkeen säännöllisiä käyntejä kaukana Kasselissa. Sirkka-Liisa Sass joutui kuukausiksi tuskalliseen kallovetoon, ja selkärankaan istutettiin metallisauva. Hän eli lasikuitukorsetissa kaksi vuotta.
”Mä elän jokaisen kuin ois se viimeinen”
Vuonna 1972 Sass´it ostivat Elben rannalta Hampurista jugendhuvilan, jonka he ehtivät 23 vuoden aikana kunnostaa upeaan asuun. Talon alakerrokseen rakennettiin uima-allas, sauna, solarium, kellaribaari ja äänitysstudio. Talossa liikkui paljon työmiehiä rakentamassa, lapset toivat kavereitaan, oli turkkilainen taloudenhoitaja ja suomalaisia au paireja.
Sirkka-Liisa ja Peter Sass asuivat upeassa jugendhuvilassa Hampurissa vuosina 1972-1995 ja kunnostivat talon sen historiaa kunnioittaen.
Kun Sirkka-Liisa Sass´ille uskottiin saksalais-suomalaisen yhdistyksen DFG-Nordin kulttuurisihteerin kunniatehtävä, vintin vierasyksiössä majaili aina joku suomalaistaiteilija, jolle pariskunta järjesti esiintymisiä Hampurissa. Keittiössä oli pitkä pöytä täynnä ruokailijoita.
− Minulla ei ollut aikaa sairastaa. Olin tolpillani aina heti sairaalasta kotiuduttuani. Tein myös firman töitä, ja kun iltauninen mieheni nukkui, minä kirjoitin.
Laulujen tekeminen alkoi 1980-luvun alussa tehdyn selkäleikkauksen ja puolen vuoden sairaalassaolon jälkeen. Sirkka-Liisa Sass oli lähtenyt liian pian liikkeelle. Selkä ei ollut luutunut, ja tuli tieto, että hengenvaarallinen leikkaus jouduttaisiin uusimaan. Siinä tilanteessa Sass ei uskaltanut ajatella menneitä eikä tulevia koettelemuksia, joten ainoa vaihtoehto oli elää juuri tätä päivää.
− Ojensin kotisaunassa kipeää selkääni, kun päässäni alkoi soida kertosäe lauluun. Siitä tuli Elän hetkessä, tosin ensin saksankielisenä.
Laulu osui professori Jorma Panulan korviin Sass´in Pirkko-siskon ansiosta. Panula ehdotti laulun pikaista suomentamista, jotta se ehdittäisiin äänittää ja tarjota sitä vuoden 1984 euroviisuihin. Se valittiin Suomen-karsintaan, jossa sen esitti Anneli Saaristo. Voiton vei Kirkan esittämä Hengaillaan (säv. Jukka Siikavire, san Jussi Tuominen).
− Siitä alkoi yhteistyöni Anneli Saariston kanssa. Hän tutustutti minut Discophon-levy-yhtiön Gugi Kokljuschkiniin, jonka aloitteesta tein soololevyn Mä olen nainen.
”Tahdon uskoa huomiseen parempaan”
Internet muutti maailman 1990-luvulla. Peter Sass´in yritys jäi vyöryn alle.
− Hän oli alan pioneereja, mutta kuten usein käy, voiton kerää vasta seuraava polvi, Sirkka-Liisa Sass kertoo.
Stressi vaikutti, ja Peter Sass sai ensimmäisen aivoverenvuotonsa. Perheen talous romahti kerralla, talosta jouduttiin luopumaan − lopulta myös Helsingin-asunnosta ja kesähuvilasta Kustavissa.
Sirkka-Liisa Sass sai pakkomielteen, että hän haluaa pelastaa perheensä talouden. Hän ideoi sairaalakokemuksensa pohjalta synopsiksen elokuvaan.
− Se sairaala, jossa olin puoli vuotta, oli poikkeavien maailma. Silminnähden oudon mallisia ihmisiä, jotka roikkuivat erilaisissa mobiileissa, nuoria kauniita ihmisiä kiiltävissä muovikorseteissa, kuin jossain utopiassa…
Synopsis teki vaikutuksen Kaurismäkien Villealfa-yhtiössä, joka kutsui Sass´in Suomeen kirjoittamaan käsikirjoitusta. Rahoitus oli myönnetty, mutta kirjoittaminen olisi vaatinut etäännytystä, ja Sass pyysi kirjoitustyöhön apua. Pätevän elokuvakäsikirjoittajan ja Sass´in suunnitelmat eivät kuitenkaan osuneet yksiin, ja Sass päätti luopua hankkeesta, mitä on myöhemmin katunut.
Sen jälkeen hän alkoi työstää kuvataidenäyttelyä ja tehdä lisää lauluja. Noidankehä-näyttely sisälsi videoita, valokuvia sekä esineitä, joita sairaaloissa oli käytetty selkärangan oikaisuun eri vuosikymmeninä. Näyttely esitettiin ensin Porin Taidemuseossa, josta se keväällä 2001 siirtyi nykytaiteen museoon Kiasmaan. Kotimaan jälkeen se kiersi Ruotsissa, Itävallassa ja Englannissa. Sen oheen Sass julkaisi myös autofiktiivisen kirjan Noidankehä (Otava 2001). Varoituksen sana sille, joka avaa kirjan: se imaisee mukaansa.
Samaan aikaan syntyi lisää lauluja, ja ne alkoivat elää Anneli Saariston konserttisarjassa ja levyillä, Kapsäkki-musiikkiteatterin lavalla ja konserttitaltiointina sekä Philomela-kuoron, Jorma Uotisen, Arja Saijonmaan, Viktor Klimenkon ja monen muun esittäminä.
Uusien laulujen syntyminen keskeytyi, kun Roomassa taidehistoriaa opiskellut tytär menehtyi yllättäen vuonna 2011, kymmenen vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Lohtuna ja tukena Sirkka-Liisalle on Sveitsissä asuva juristipoika.
Juuri ilmestynyt kirja Elän hetkessä – säkeitä ja säveliä (Partuuna 2021) sisältää laajan valikoiman Sass´in lauluja nuotteineen ja esittelyineen. Kirjan julkistamiskonsertti pidetään Kapsäkissä syyskuussa 2021.
”Niin monenmoista kremppaa ois”
Sirkka-Liisa Sass sairastaa rintasyöpää, jonka etenemistä hidastetaan solunsalpaajahoidoilla. Hän suhtautuu sairauksiinsa kitkerällä huumorilla ja käytännönläheisesti. Hautapaikka kivineen on hankittu ja loppusiivous aloitettu. Elämä on hänelle kuitenkin valtavan arvokasta, eikä hän ole aikeissa lähteä kuin lammas. Jos ennusteet olisivat pitäneet paikkansa, Sass´ia ei olisi enää aikoihin ollut olemassa, mutta hän on − ja aikoo olla. Sairaudet eivät myöskään näy iättömän kaunottaren olemuksesta. Muotikaupassa kasvaneen tyylitaju ei horju, se on välillä klassisen tyylikäs ja nuorekkaan trendikäs.
Sass elää kaupungin vuokra-asunnossa valtion taiteilijaeläkkeen turvin. Ikkunasta avautuu näkymä Vallilanlaaksoon, jota nyt ollaan rakentamalla tuhoamassa. Näkymä peittyy tulevaisuudessa korkeiden talojen taakse. Sass ei ole äskettäin kirjoittanut uusia kantaaottavia lauluja, mutta jos olisi, yksi niistä voisi puolustaa kivikaupungin viherkeuhkoja, joita ollaan tukkimassa betoniin.
En mitään maailmassa tahtois sivuuttaa –
vaan ottaa haasteet pärjätä ja valloittaa,
mä poimin ruusut vaikka piikkeineen,
kun oman tieni teen.
(Laulusta Helsinkiin! sanat Sirkka-Liisa Sass, sävel Anna-Mari Kähärä)
Tiina Pelkonen
Katso alta video, jossa Sirkka-Liisa Sass esittää Ravintola Juttutuvassa laulunsa Toive kaikille sama.