Työväenlaulujen piiloon jäänyt ronski ja riehakas historia päätyi kirjaksi
Työväenliikkeen varhainen lauluperinne näyttäytyi usein ulospäin juhlallisena ja kurinalaisena. Pinnan alla kukoistivat kuitenkin toisenlaiset laulut ja tekstit: riehakkaat, rienaavat ja suorastaan räävittömät, jotka pilkkasivat, provosoivat ja kyseenalaistivat ja jotka työväenliikkeen oma sivistyneistö pyrki peittämään.
Ilmiö ei koskenut ainoastaan työväenlauluja. Jo 1800-luvun kansanrunouden kerääjät, kuten Elias Lönnrot, tekivät valintoja siitä, mitä he tallensivat ja mitä eivät. Kun laulujenkeruumatkoilla vastaan tuli rivoja tai poliittisia lauluja, ne usein jätettiin kirjaamatta, koska lauluja ei pidetty säilyttämisen arvoisena kansankulttuurina. Näin syntyi siistitty kuva menneisyydestä: harmiton, hyveellinen ja harmoninen. Todellisuus oli kuitenkin paljon monipuolisempi.
Musiikinhistorian tutkija Timo ”Tipi” Tuovisen kesäkuussa 2026 ilmestyvä Arkkiveisaajia ja mölyköörejä – Suomalainen työväenlaulu osa 2 käsittelee 1900-luvun alun työväenliikkeen arkkiveisukulttuuria ja laulujen tekijöiden kohtaloita. Teoksen nuotit on laatinut Merja Ikkelä.
Tuovinen kertoo, että arkkiveisuja on tutkittu aiemminkin, mutta mölykööritutkimus on uutta.
– Ei ole ollut yleisesti tiedossa, että mölyköörit olivat ensimmäiset ”bändit” jotka esittivät myös arkkiviisuja. Se paljastaa, kuinka yksipuolinen kuva menneisyydestä voi olla, jos tarkastellaan vain “hyväksyttyä” kulttuuria, Tuovinen muistuttaa.
Siistityn kulttuurin alla elänyt rehevä kansanperinne oli jatkuvasti läsnä työmailla, toreilla, juhannusjuhlissa ja kapakoissa, eikä ilmiö ole kadonnut.
– Nykypäivän räp, protestilaulut tai humoristiset iskelmäkappaleet ovat osa tätä pitkää perinnettä.
Tuovisen tutkimuksen tavoitteena onkin palauttaa unohtunut työväenlauluperinne osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa.
Arkkiveisut – kansan oma media ennen massamediaa
Toreilla, markkinoilla ja työväeniltamissa myytyjen, yksittäisille paperiarkeille painettujen arkkiveisujen kukoistuskausi ajoittuu vuosille 1870–1920. Arkkiveisut olivat kansanomaisia, usein ajankohtaisia lauluja, jotka julkaistiin pieninä painettuina lehtisinä. Niissä käsiteltiin niin murhia, onnettomuuksia, skandaaleja kuin yhteiskunnallisia epäkohtia. Arkkiveisujen esittäjät olivat itseoppineita kansanrunoilijoita, pelimanneja ja kiertäviä laulajia.
– Mitä raflaavampi aihe, sitä paremmin se myi. Ne olivat eräänlaisia Ilta-Sanomia ja Iltalehtiä aikana, jolloin suurimmalla osalla kansasta ei ollut varaa sanomalehtiin eikä radiota käytössä. Arkkiveisut olivat ennen kaikkea rahvaan, renkipoikien, piikatyttöjen ja talonpoikaisväestön viihdettä ja tiedonlähde, kansan oma media, joka ymmärrettävällä kielellä kertoi ihmisten omasta arjesta vastakohtana akateemiselle runoudelle.
Samalla arkkiveisut olivat usein myös poliittisia. Ne saattoivat kommentoida suoraan valtaa pitäviä, kritisoida kapitalismia tai nostaa esiin kansan kokemia epäoikeudenmukaisuuksia. Lisäksi laulun sanat jäivät mieleen paremmin kuin uutiset.
Arkkiveisujen kautta tieto levisi ympäri maata ja usein nopeammin ja kiinnostavammin kuin virallisia kanavia pitkin. Lisäksi lauluarkki oli suhteellisen halpa tuottaa ja helppo levittää. Myyjät kiersivät tapahtumissa, lauloivat kappaleita ja myivät arkkeja kiinnostuneille. Painosmäärät saattoivat nousta kymmeniin tuhansiin, ja veisuja julkaistiin yli 5 000 kappaletta vuosina 1870–1920.
Erityisen suosittuja olivat viina-aiheiset arkkiveisut. Ne käsittelivät alkoholin saatavuutta, hintaa, juopumisen seurauksia ja yhteiskunnan suhtautumista alkoholiin usein pilkaten ja ironisoiden. Toinen keskeinen teema oli kirkon ja papiston kritiikki. Charles Darwinin vuonna 1859 julkaisema ja vuonna 1913 suomeksi ilmestynyt Lajien synty lisäsi uskonnollista kritiikkiä.
Arkkiveisut olivat tärkeä osa myös työväenliikkeen nousua. Työväenhenkiset arkkiveisut kritisoivat esimerkiksi työläisten asemaa ja kapitalismia ja sisälsivät vahvoja poliittisia kannanottoja. Sisällissodan aikana arkkiveisujen sävy vakavoitui. Vankileirilaulut käsittelivät muun muassa valkoisten terroria ja vankileirien kurjuutta.
Mölyköörit – kuorolaulun kapinallinen vastavoima
Arkkiveisujen rinnalle nousi 1800–1900-lukujen vaihteessa uusi ilmiö – mölyköörit. Ne olivat eräänlaisia esiintyviä ryhmiä, jotka esittivät arkkiveisuja lavalla. Kun kuorolaulu yhdistettiin sivistyneistöön ja järjestäytyneeseen, “hienoon” kulttuuriin, mölyköörit olivat kaikkea tätä vastaan. Ne eivät tavoitelleet puhtaita stemmoja tai klassisia muotoja, vaan melua, huumoria ja pilkkaa.
– Esittäjät pukeutuivat tarkoituksella hassusti ja liioitellusti. Esitykset olivat enemmänkin performanssia kuin perinteistä kuorolaulua, Tipi Tuovinen kertoo.
Tuovinen kertoo myös kiinnostavan, nimeen liittyvän yksityiskohdan. Kun sama ryhmä esiintyi livenä, se kutsui itseään mölykööriksi, mutta kun sama materiaali painettiin arvokkaasti paperille, ryhmän nimi vaihtui pilakööriksi. Painettu sana toi mukanaan tietynlaista arvokkuutta, vaikka sisältö pysyikin pilkallisena.
Suuri osa arkkiveisuista oli kuitenkin pitkään laittomia ja niiden esittäminen myös. Sensuuri oli tiukkaa sekä Ruotsin että Venäjän vallan aikana, ja erityisesti tsaarin ajan Suomessa valvonta oli ankaraa. Kiinnijäämisen seurauksena saattoi saada sakkoja tai jopa kuukausien vankeustuomion. Painotuotteet takavarikoitiin ja usein poltettiin. Viranomaiset saattoivat myös iskeä suoraan kirjapainoon ja estää koko painoksen leviämisen.
Silti ihmiset jatkoivat niiden kirjoittamista, esittämistä ja myymistä. Tuovinen vertaa ilmiötä nykypäivän graffitikulttuuriin: kielletty houkuttelee. Tarve ilmaista itseään ja samalla haastaa valtaa oli liian voimakas tukahdutettavaksi ja sama ilmiö näkyy yhä.
Tuovinen harmittelee, että suuri osa arkkiveisuista on kuitenkin tuhoutunut. Erityisen paljon niitä katosi sisällissodan ja sen jälkeisten vuosikymmenten aikana. Moni tuhosi materiaalia estääkseen vastapuolta käyttämästä lauluja todisteina. Laulu saattoi osoittaa poliittisen kannan, ja sen perusteella langeta raskas rangaistus. Vaikka arkkeja tuhottiin järjestelmällisesti, niitä on onneksi säilynyt muistitietona.
Natasha Petrell