Joensuussa vuonna 1967 ensimmäisen kerran järjestetyt Jätkän kulttuuripäivät olivat eräänlainen jatkumo Työväen Sivistysliiton (TSL) 1940-luvun lopulla aloittamalle metsä- ja uittotyöläisten opintotoiminnalle. Opintokurssien, neuvontamatkojen ja siirtokirjastotoiminnan oheen tuli nyt myös valtakunnallinen tapahtuma, jonka tarkoituksena oli kiinnittää huomiota metsätyöntekijöihin ja heidän kulttuuriinsa sekä kannustaa näitä ”jätkiä” monipuoliseen kulttuuriharrastukseen ja opiskeluun. Tärkeänä tavoitteena oli myös nostaa heidän arvostustaan niin omissa kuin muidenkin silmissä. ”Jätkä”-nimitys itsessään nähtiin TSL:n taholla arvonimenä eikä sivistymättömän hampuusin kuvaajana.
TSL:n pääsihteerinä vuosina 1963–1973 toimineen Olavi Hurrin mukaan omat kulttuuripäivät pyrkivät kumoamaan sitä monien jätkienkin tuolloin jakamaa näkemystä, etteivät jätkä ja kulttuuri sopineet yhteen, sillä herrojen kulttuuri eli ns. ”oikea kulttuuri” oli kaukana siitä todellisuudesta, missä jätkä eli. Hurrin mukaan mottoon ”kulttuuri kuuluu kaikille” tiivistyikin kulttuuripäivien perimmäinen tarkoitus: kulttuuria on muukin kuin ”hieno” taide, ja kulttuurin tulee olla kaikkien ihmisten tavoitettavissa. Tämä oli Hurrin vastauksena myös erinäisillä kulttuuripäivillä heränneelle pohdinnalle siitä, miten hyvin päivillä nähty ja kuultu ohjelmisto, jossa oli alusta alkaen paljon muutakin kuin perinteisen käsityksen mukaista taidetta, edusti jätkän kulttuuria ja oliko kaikki edes kulttuuria laisinkaan: Hurrin mielestä moottorisahakilpailut ja työturvallisuusnäyttely olivat kulttuuria siinä missä kirjallisuusmatinea ja teatteriesityskin. Jopa jätkän työ itsessäänkin oli kulttuuria. Ajatus istui sulavasti myös työväenliikkeen ja TSL:n kulttuuripolitiikkaan, joka pyrki edistämään ja korostamaan kulttuurin monimuotoisuutta ja tasa-arvoisuutta.
Tehdyllä kulttuurityöllä oli selvästi vaikutusta, sillä Hurri saattoi jo vuoden 1970 Jätkän kulttuuripäivillä pitämässään puheessa todeta, että kulttuurityö on tuottanut tulosta ja ettei jätkiä ja heidän kulttuuriaan enää kyseenalaisteta entiseen malliin. Vuonna 1981 Hurri puolestaan iloitsi siitä, että kulttuurin kuva Suomessa oli jo huomattavasti kansanomaisempi kuin ensimmäisten Jätkän kulttuuripäivien aikaan. Saavutetuista tavoitteista huolimatta kulttuuripäivien pitämistä ei harkittukaan lopetettavaksi, vaan perinnettä jatkettiin tyytyväisinä siitä, ettei vakuuttelua tarvinnut enää tehdä.
Jätkien kannustaminen kulttuurin aktiiviseen harrastamiseen tarkoitti myös sitä, että jo toisilta päiviltä lähtien jätkät pääsivät itsekin osallistumaan ja esiintymään pelkän passiivisen sivusta katsomisen sijaan. Monille jätkäkulttuuria aidoimmillaan ilmensivätkin juuri jätkien itsensä harjoittamat taidemuodot. Harrastetyö- ja valokuvanäyttelyt, tukkilais- ja metsurikilpailut sekä erilaiset kirjoitus- ja sävellyskilpailut toivat tavallisen metsän miehen valokeilaan tekijän roolissa ja osaltaan kannustivat jätkiä kirjallisen sivistyksen pariin. Vähäistä koulutusta ei nähty esteenä taiteelliselle ilmaisulle, vaan siitä katsottiin olevan jopa hyötyä ”näennäissivistyksen” puuttuessa.
Musiikki oli tärkeässä roolissa Jätkän kulttuuripäivillä alusta alkaen. Tanssit ja juhlatilaisuudet vaativat tausta- ja ohjelmamusiikkia, seminaarit kevennyksiä ja yleisö monenlaisia konsertteja viihtyäkseen. Musiikkiaiheiset laulunäytelmät ja tukkilaislaulumatineat vetivät salit täyteen kerta toisensa jälkeen. Esiintyjiä nähtiin laidasta laitaan: vuosien varrella kulttuuripäivillä esiintyivät itse jätkien ja lukuisten musiikkiryhmien lisäksi muun muassa Reijo Frank, Katri Helena, George de Godzinsky, Vesa-Matti Loiri ja Juice Leskinen, ja musiikkivalikoimaan kuuluivat niin Jätkän humppa, Toccata ja fuuga d-molli kuin Työväen marssikin. Perinteitä ylläpidettiin ja rikottiin ja raja-aitoja pyrittiin murtamaan. Vuonna 1989 Jätkän kirkkotapahtumassa Kemin kirkossa kuultiin haitarisoittona niin ”Kaksi vanhaa jätkää” kuin virsisäestyskin, minkä lisäksi kirkkosalissa soivat sulassa sovussa urkumusiikki ja jazz.
Esa Pakarinen oli yksi Jätkän kulttuuripäivien suosituimmista ja vakituisimmista esiintyjistä aina kuolemaansa asti. Hän esiintyi niin omana itsenään kuin Severi Suhosenkin hahmossa, usein toisen kansansuosikin Kauko Käyhkön kanssa. Pakarinen edusti kriitikoiden tyrmäämää mutta suurta kansansuosiota nauttinutta rillumarei-viihdettä. Rillumarei oli voimissaan myös Jätkän kulttuuripäivillä, olihan jätkä siinä suuri sankari. Ilmassa oli toisaalta myös kritiikkiä siitä, että se ja viihdeteollisuus antoivat vääränlaisen, romantisoidun kuvan jätkäkulttuurista. Haitari tuntuu joka tapauksessa olleen kulttuuripäivien suuri suosikkisoitin, sillä Pakarisen lisäksi erityisesti pelimanniyhtyeillä oli päivillä kova kysyntä, minkä lisäksi musiikin saralla itseoppineet jätkät säestivät itseään usein juuri haitarilla.
Itse tekemisen hengessä jätkät pääsivät siis myös itse tuottamaan ja esittämään musiikkia kulttuuripäivillään. Vuoden 1981 päivien alla järjestettiin metsätyöaiheisten laulujen sanoitus- ja sävellyskilpailu, johon tuli toistasataa kappaletta 60:ltä eri tekijältä. Kilpailun parhaista kappaleista koostettiin Jätkän laulujen konsertti, jossa parhaat kilpailijat pääsivät halutessaan itse esittämään musiikkiaan ammattilaisten rinnalla. Ja vaikkeivät säveltaidekyvyt kilpailumenestykseen asti olisivatkaan riittäneet, oli yleisöllä useilla kulttuuripäivillä mahdollisuus vapaaseen musiikin esittämiseen erikseen varatuissa tilaisuuksissa.
Musiikkiin oli kulttuuripäivillä tarjolla myös opetuksellisempaa otetta. Soitinten käsittelyä halukkaat pääsivät harjoittelemaan musiikkikursseilla, jollaiset järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1992. Musiikkiaiheisista seminaareista mainitsemisen arvoinen on esimerkiksi vuonna 1983 järjestetty ”Jätkän laulut” -seminaari, jossa vierailevina luennoitsijoina olivat mm. kansanmusiikin perinteestä puhunut Ilpo Saunio ja amerikkalainen kansatieteen professori Edward D. Ives, joka esitelmöi jätkien lauluista Yhdysvalloissa. Musiikkia seminaarissa esittivät Ives, ruotsalainen trubaduuri Christer Pettersson ja Olavi Miettinen, jätkälaulujen taitajia kaikki kolme.
Jätkän kulttuuripäivien ohjelmarunko sisältöineen pysyi melko muuttumattomana vuodesta toiseen. Avajais- ja päätösjuhlat, teatterinäytökset, seminaarit, tanssit, kilpailut ja näyttelyt kuuluivat vakio-ohjelmistoon, mutta niiden sisällöissä näkyivät perinteiden ylläpidon lisäksi ajankohtaiset teemat. Metsätyön ja -työläisen muutoksia käsiteltiin erilaisissa päivien aikana pidetyissä seminaareissa, joiden aiheina olivat esimerkiksi työhyvinvointi, koneellistuminen ja metsien tulevaisuus. Artistikattauksessa taas näkyivät perinteisempää kansamusiikkia esittäneiden yhtyeiden lisäksi viihdemaailman kulloisetkin suosikit, osin laajemman yleisömenestyksen takaamiseksi.
13. ja viimeiset itsenäiset Jätkän kulttuuripäivät pidettiin vuonna 2000 Valkeakoskella. Sen jälkeen tapahtuma yhdistyi Luston metsäpäivien kanssa koko perheen Metsäkulttuuripäivät-tapahtumaksi, joista ensimmäinen järjestettiin kesällä 2005. Jätkän kulttuuripäivien peruja uudessa tapahtumassa ovat esimerkiksi moottorisahakilpailut ja tukkilaisnäytökset. Metsä- ja metsätyökulttuurin muutos näkyy myös uusilla kulttuuripäivillä: vuonna 2019 teemana oli digitaalisuus.
Heta Tolvanen
Työväen Arkisto
Tästä pääset katsomaan työväenmusiikin aikajanaa 1860-luvulta 1970-luvulle.